keskiviikko 31. joulukuuta 2014

I used to think I had to stay frozen in time

Vuoden viimeisiä tunteja videään. Pakko sanoa, etten viime vuonna tähän aikaan olettanut tällaista vuotta - en odottanut oikeastaan mitään. Olin vuosi sitten niin alamaissa, etten edes uskonut kokevani enää vuoden vaihtumista.
Tuntuu tosi oudolta olla tässä, odottamassa iltaa, elossa. Tänä vuonna oon matkustanut enemmän kun koko elämäni aikana yhteensä. Oon, kuulema, aikuistunut tosi paljon. Tiedän, etten ole terve edelleenkään, mutta oon tosi paljon paremmassa kunnossa nyt kuin vuosi sitten.
Oon aina sanonut aika hyvin mielipiteeni, mikäli haluan, mutta tänä vuonna mun arvot on muotoutuneet kunnolla, ja uskallan myös toimia niiden mukaan.
Tuleva vuosi on taatusti jännittävä, eikä pelkästään positiivisessa mielessä.

Tänään en tee hulluja uuden vuoden lupauksia, pyrin tekemään asioita, joista nautin, ja oman jaksamisen mukaan.Kauheen kliseistä taas.

Mä meen nyt fiilistelemään ja odottamaan, että pauke alkaa! Ah mä rakastan raketteja.
Alla kuvia tämän vuoden viimeisiltä päiviltä.

Kuva 300

Kuva 302

Kuva 292

Kuva 315

Kuva 311

Kuva 316

Kuva 296

Kuva 309

maanantai 29. joulukuuta 2014

I will honor Christmas in my heart, and try to keep it all the year

Joulu oli tänä vuonna erityisen hyvä, en kertakaikkiaan stressannut mistään joulupyhien alla. Oon antanut tosi paljon aikaa ihan vaan ittelleni; oon myös kuvannut tosi paljon. Koko joulukuu on ollut mulla tosi hektistä. Oon ollut tosi paljon töissä, ja jotenkin on ollut kaikkea.
Tässä kuitenkin kuvia mun joululta, joka oli tosi paljon samanlainen kuin viime vuonna eli tosi ihana

Tämän vuoden puolella tulee vielä yksi postaus.

Kuva 073

Kuva 155

Kuva 193

Kuva 151

Kuva 066

Kuva 006

Kuva 198

Kuva 233

Kuva 236

Kuva 096

Kuva 079

Kuva 226

Kuva 194

lauantai 18. lokakuuta 2014

What does the dark side of the moon look like?

Multa kysyttiin taas muutama päivä sitten sama tuttu kysymys.
Ookko sä ihan varma, että sulla on masennus? Vaikutat ihan terveeltä.
Yleensä tyydyn vaan kysymään, että miltähän mun sitten pitäisi vaikuttaa. Musta tuntuu, että ihmiset jotka tommosta kysyy, eivät todellakaan tiedä masennuksesta mitään. En muuten suosittele kysymään tuon tapaisia kysymyksia, tosi idioottimaista. 

Mulla todettiin keskivaikea masennus suurin piirtein samoihin aikoihin ahdistuksen kanssa. Oikeastaan aluksi se oli vaan sellaista, etten todellakaan halunnut/jaksanut lähteä minnekään, varsinkaan kavereitten kanssa, varsinkaan isolla porukalla, varsinkaan tekemään mitään hauskaa. Koulussa oon aina pystynyt käymään; Yläasteella jouduin joskus lähtemään pois tunnilta, koska halusin vain päästä itkemään. Mä en oo ikinä viillellyt itteäni, onneksi. Yleensä vaan lyön itteäni, joskus oikein pahan olon takia oon kuristanut itteäni. Pari vuotta taaksepäin tein joskus suunnitelmia itsemurhasta: miten ja missä sen tekisin. 

Mä en oo koskaan ollut hyvä avautumaan, kuuntelen mielummin muitten huolia, tunnen itteni sillon tärkeäksi. Mulla on muutenkin huonoja ihmissuhteita takana päin, etten edes pystyisi. Oon aika avoin näiden asioiden kanssa, mutta kenellekään en ole tarkasti mistään puhunut. Oon tottunut siihen, oon aina pitänyt tunteet sisälläni, suuret tunteet. Sitten aina joskus räjähtää. Sillon oon oikeasti vaarallinen, oon yleensä silloin yksin, muiden onneksi. Mä heitän tavaroita, karjun, revin hiuksia, rääyn jne. En osaa näyttää tunteita enää niin vahvasti, en uskalla. Mun siskolla on ollut pienestä pitäen vaikeaa, joten oon aina jäänyt jotenkin taka-alalle. Oon kuitenkin nykyään ihan sujut asian kanssa. Mutta tuntuu pahalta, kun ei edes kaikkein lähimmäisten seurassa voi avoimesti olla oma itsensä, ellen ole yksin. Kun oon yksin voin itkeä, nauraa ja tanssia ja laulaa niin paljon kuin haluan.


Nykyään oon tosi paljon omissa maailmoissani. Ihan sama missä oon, en oo ikinä täysin läsnä. Oon tottunut niin pitkään esittämään iloista, että se tulee jo luonnostaan. Ei silti tarkoita sitä, etten ikinä olisi tosissani iloinen. Oon kaiken keskellä oppinut nauttimaan tosi pikkuisistakin asioista, mikä on ihan huippu juttu.
Pahinta tässä koko jutussa on oikeastaan se, että tosi monet ihmiset luulee, etten vaan halua vietää aikaa heidän kanssaan. Se tuntuu tosi pahalta, sillä tykkäisin niin kovasti olla koko ajan menossa, mutta ei. Nykyään ainakin uskon meneväni eteenpäin. Oon oppinut elämään tämänkin kanssa. Helpottava tunne on kun tietää, että jos haluan, niin saan olla yksin. Joskus oon enemmän sosiaalisempi - pidän paljon yhteyttä ja saan kaikkea aikaan. Sen jälkeen tuleekin yleensä vaihe, että haluan vaan olla yksin lukkiutuneena huoneeseeni, ja lukea mangaa, ja kuunnella voicea, ja polttaa kynttilöitä.

Sen oon huomannut, että miellyttävä tekeminen ja tietyt rutiinit pitää ainakin mun pään kasassa. Okei, en sanoisi, että koulu ja työt olis aina kauheen miellyttävää, mutta ne luo ainakin tietyn rytmin päiviin, ja onhan tekemistä, ja pakko tehdä asioita. Lisäksi mukavilla harrastuksilla on tosi tärkeä osa: valokuvaus, muumi- ja hello kitty -keräily tuo datailyn rinnalle mukavaa puuhastelua. 


(kuvat eivät ole minun)

lauantai 30. elokuuta 2014

It's like a phobia to me

Mä oon tosi onnellinen tällä hetkellä, mut samalla taas tosi masentunut.
Mulla on kaikki hyvin, eikä mitään isoja negatiivisia juttuja oo tapahtunut. Kaikki tuntuu silti jotenkin merkityksettömimmiltä kuin aikasemmin. En jaksa enää ressata asioista, ressaan aina kaikkea: isoja ja pieniä, lähellä olevia asioita ja kaukana tulevaisuudessa häämöttäviä mahdollisia asioita. Mulla ei tunnu olevan energiaa enää edes ressaamiseen. Yritän pitää itteni järjissäni, yritän puhua mun huolista edes joillekin, mutta en pysty. Kerron asioista vaan terapiassa, enkä sielläkään tunnu ehtivän sanoa oikein mitään tärkeää. 

Tiedän, etten olisi tässä ilman rakkaita ihmisiä ja mun positiivista asennetta. Mua vaan pelottaa, että mulle rakkaat ihmiset jättää mut. Musta tuntuu, ettei kukaan usko, että välitän. Oon erakko, tykkään olla paljon yksikseni. En oo kovin sosiaalinenkaan enää, se on tosi uuvuttavaa, ihmismassat on uuvuttavia. Haluaisin viettää paljon enemmän aikaa ihmisten kanssa, mutta se on niin uuvuttavaa, ja mua pelottaa, että mua aletaan pitämään vielä tylsempänä, kuin mitä jo nyt oon. Oikeastaan ei yhtäkiä tule mieleen mitään asiaa, mitä en pelkäisi. Tällä hetkellä haluan vaan olla yksin pimeässä huoneessa, jossa loistaa vaan kynttilät, ja kuulla vaan Coldplayta. Tiedän, että tää pahin tunneaalto menee parissa päivässä ohi, mutta kun tää tulee, niin en kestä nähä ihmisiä, varsinkaan iloisia ihmisiä, ihmisiä, jotka on iloisia sen takia, koska näkevät mut.

Kuva 6089

Kuva 6166

Kuva 6140

Kuva 6160

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Pain pain go away

Pitkään pyydelty toivepostaus, jee.
Oon pahoillani, jos vaikutan välillä tympääntyneeltä, kuvasin tuon saman pätkän tosiaan neljä kertaa, kiitos tuulen!
Muistakaa, että mulle saa aina esitellä toiveita postausten suhteen.


torstai 7. elokuuta 2014

You can do what you want just seize the day

Mun kesä oli tosi mukava, vaikken festareille päätynytkään. Oon ajellut ympäri ämpäri, nähnyt kavereita, syönyt liikaa, mutta mikä ehkä tärkeintä, oon saanut olla aika rauhassa ahistuksen kanssa. Oon ostellut/vuokrannut tosi paljon elokuvia ja katsellut muutaman sarjan maratoonina.Uimassa on käyty paljon, ja polteltu ihoa muidenkin edestä. Paljon uusia ihania kappaleita on löytynyt, ja Coldplayn uusin albumi kuunneltu puhki. Oon ollut aamulla kuudelta töissä ja sekottanut unirytmin. Kuumalla rantahiekalla pyöriminen käy muuten ihan liikunnasta.

Kuva 6054

Kuva 236

Kuva 237

Kuva 255

Kuva 292

Kuva 269

Kuva 281

Kuva 297

Kuva 289

Kuva 244

Kuva 284

Kuva 258

Kuva 264

Kuva 256

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Only one place in the world

Oon huomannut, että on olemassa yksi paikka, missä mua ei oo ikinä ahdistanut. Tai on voinut ahdistaa hieman, mutta se ei oo vaikuttanut mun mielialaan negatiivisesti, Vaasa - Erityisesti Vanhan Vaasan alue.
Tunnen paikat vähintään yhtä hyvin kuin kotipaikkakuntani, ihmiset on mukavia, seutu on kuin sadusta ja tottakai suurin osa lapsuutta on myös tuolla. Olin pari viikkoa sitten rakkaan mummuni luona, ja sain paljon materiaalia taas kerran. Suosittelen koko sydämestäni käymään Vanhassa Vaasassa, mikäli ette ole. Toivottavasti alla olevista välittyisi edes pieni häivähdys sitä ihanuutta!


Kuva 216

Kuva 132

Kuva 042

Kuva 144

Kuva 064

Kuva 166

Kuva 024

Kuva 141

Kuva 116

Kuva 151

Kuva 031