lauantai 18. lokakuuta 2014

What does the dark side of the moon look like?

Multa kysyttiin taas muutama päivä sitten sama tuttu kysymys.
Ookko sä ihan varma, että sulla on masennus? Vaikutat ihan terveeltä.
Yleensä tyydyn vaan kysymään, että miltähän mun sitten pitäisi vaikuttaa. Musta tuntuu, että ihmiset jotka tommosta kysyy, eivät todellakaan tiedä masennuksesta mitään. En muuten suosittele kysymään tuon tapaisia kysymyksia, tosi idioottimaista. 

Mulla todettiin keskivaikea masennus suurin piirtein samoihin aikoihin ahdistuksen kanssa. Oikeastaan aluksi se oli vaan sellaista, etten todellakaan halunnut/jaksanut lähteä minnekään, varsinkaan kavereitten kanssa, varsinkaan isolla porukalla, varsinkaan tekemään mitään hauskaa. Koulussa oon aina pystynyt käymään; Yläasteella jouduin joskus lähtemään pois tunnilta, koska halusin vain päästä itkemään. Mä en oo ikinä viillellyt itteäni, onneksi. Yleensä vaan lyön itteäni, joskus oikein pahan olon takia oon kuristanut itteäni. Pari vuotta taaksepäin tein joskus suunnitelmia itsemurhasta: miten ja missä sen tekisin. 

Mä en oo koskaan ollut hyvä avautumaan, kuuntelen mielummin muitten huolia, tunnen itteni sillon tärkeäksi. Mulla on muutenkin huonoja ihmissuhteita takana päin, etten edes pystyisi. Oon aika avoin näiden asioiden kanssa, mutta kenellekään en ole tarkasti mistään puhunut. Oon tottunut siihen, oon aina pitänyt tunteet sisälläni, suuret tunteet. Sitten aina joskus räjähtää. Sillon oon oikeasti vaarallinen, oon yleensä silloin yksin, muiden onneksi. Mä heitän tavaroita, karjun, revin hiuksia, rääyn jne. En osaa näyttää tunteita enää niin vahvasti, en uskalla. Mun siskolla on ollut pienestä pitäen vaikeaa, joten oon aina jäänyt jotenkin taka-alalle. Oon kuitenkin nykyään ihan sujut asian kanssa. Mutta tuntuu pahalta, kun ei edes kaikkein lähimmäisten seurassa voi avoimesti olla oma itsensä, ellen ole yksin. Kun oon yksin voin itkeä, nauraa ja tanssia ja laulaa niin paljon kuin haluan.


Nykyään oon tosi paljon omissa maailmoissani. Ihan sama missä oon, en oo ikinä täysin läsnä. Oon tottunut niin pitkään esittämään iloista, että se tulee jo luonnostaan. Ei silti tarkoita sitä, etten ikinä olisi tosissani iloinen. Oon kaiken keskellä oppinut nauttimaan tosi pikkuisistakin asioista, mikä on ihan huippu juttu.
Pahinta tässä koko jutussa on oikeastaan se, että tosi monet ihmiset luulee, etten vaan halua vietää aikaa heidän kanssaan. Se tuntuu tosi pahalta, sillä tykkäisin niin kovasti olla koko ajan menossa, mutta ei. Nykyään ainakin uskon meneväni eteenpäin. Oon oppinut elämään tämänkin kanssa. Helpottava tunne on kun tietää, että jos haluan, niin saan olla yksin. Joskus oon enemmän sosiaalisempi - pidän paljon yhteyttä ja saan kaikkea aikaan. Sen jälkeen tuleekin yleensä vaihe, että haluan vaan olla yksin lukkiutuneena huoneeseeni, ja lukea mangaa, ja kuunnella voicea, ja polttaa kynttilöitä.

Sen oon huomannut, että miellyttävä tekeminen ja tietyt rutiinit pitää ainakin mun pään kasassa. Okei, en sanoisi, että koulu ja työt olis aina kauheen miellyttävää, mutta ne luo ainakin tietyn rytmin päiviin, ja onhan tekemistä, ja pakko tehdä asioita. Lisäksi mukavilla harrastuksilla on tosi tärkeä osa: valokuvaus, muumi- ja hello kitty -keräily tuo datailyn rinnalle mukavaa puuhastelua. 


(kuvat eivät ole minun)

Ei kommentteja: